"Olen oksentanut pois jokaisen mahdollisuuden, jonka sinä olet syöttänyt minulle"

Sofi Oksasen Puhdistuksen luettuani tuntui luontevalta aloittaa seuraavaksi Stalinin lehmät (WSOY 2003). Romaani on suomalais-virolaisen naisen kehityskertomus kahden kansan välissä, joista kumpikaan ei tunnu omalta. Tapahtumia kuvataan paljolti päähekilö Annan syömishäiriön kautta. Romaanissa kulkee samaan aikaan kaksi juonta, joista toinen kertoo Annan elämästä ja kasvusta, ja toinen hänen äitinsä ja tämän suvun vaiheista neuvosto-Virossa toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen.Vaikka Annan elämä onkin romaanissa pääosassa, valottaa rinnalla kulkeva juoni paljolti sitä, miksi hän joutuu elämään alituisessa häpeässä virolaituusensa vuoksi.
     Anna on parikymppinen nainen, jonka äiti on suomalaismiehen kanssa naimisiin mennyt virolainen. Virolaiset mielletään Suomessa venäläisiksi, joten Annan äiti yrittää parhaansa mukaan peittää kansallisuutensa Suomessa. Virossa Suomea taas pidetään jonkinlaisena ihmemaana, jossa asuvilla on kaikkea, ja heitä kadehditaan. Avoiliitto aluksi mukavan suomalaisen kanssa ei olekaan onnellinen, kun mies katoaa töihin Venäjälle yhä pidemmiksi ajoiksi. Matkalaukusta löytyy sukkahousuja muille naisille.
    Anna oppii elämään  valehdellen syntyperästään. Hän ei paljasta kenellekään virolaisuuttaan, ja matkat Viroon mummon luokse muutuvat kavereiden edessä matkoiksi ympäri suomea. Anna syö tunteakseen jotakin, sillä vain tuntiessaan keksien tai leivän maun suussaan, hän osaa iloita ja vihata. Kuitenkin hänen on oltava täydellinen tyttö, se, jonka perään katsotaan, ja jonka todistuksesta löytyy rivi kymppejä.
    Omilleen muuttaessaan Anna oppii oksentamaan. Hän oksentaa häpeän pois kerta toisensa jälkeen, mutta aina se kasvaa takaisin. Hänen syömishäiriönsä on hänen Herransa, ja hän tekee, kuten Herra tahtoo. Kun ruoka on elämän keskipiste, ei koululle ja ihmissuhteille jää tilaa. Vähitellen kukaan ei enää soita, ja saahan työttömyyskorvauksella enemmän ruokaa ja viinaa, kuin opintotuella.
   Jokainenhan näkee romaanit omalla tavallaan, mutta minulle Stalinin lehmät on nimenomaan romaani häpeästä ja sen voittamisesta, sekä rehellisyyden vaikeudesta. Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja henkilöt ovat aitoja ja samaistuttavia, vaikken itse olekaan käynyt läpi samoja asioita heidän kanssaan. Lopun sanoma on tärkeä: vaikeuksista huolimatta voi oppia elämään, eikä sitä varten täydy olla täydellinen. Tai edes muuttaa itseään.